Lähiruokamenu

Maakunnallisen ja kansallisen ruokakulttuuribuumin innostamina ravintolat ovat lähes vuosikymmenen tauon jälkeen nostamassa uudelleen paikallistuotteita, eli lähi- ja luomuruokaa, ruokalistoilleen. Monet kaupungit ovat innostuneet kehittämään jopa omia kaupunkimenujaan.

Näin myös etelässä, vaikka tutkijoiden mukaan lähiruokaa ei riitä kaikille halukkaille, vaikka kaikki Etelä-Suomen pellot valjastettaisiin ihmisravinnon tuotantoon.

Olen tavannut lähiruokaviikkojen aikana useita keittiöalan ammattilaisia eri puolilla Suomea. Espoossa sijaitsevan alan ammatillisen oppilaitoksen opettajia kouluttaessani nousi esille yksi mielestäni kehittämisen arvoinen lähiruokaidea. Kyseessä oli uutuustuote nimeltä ”Ruska-ajan lähiruokamenu” oman pääkaupunkimme tarjonnasta: alkupalaksi lähikalaa Kolera-altaasta, pääruuaksi Topeliuksen puiston kania ja jälkiruuaksi lähitorilta ostettuja sini-valkoisia mustikoita.

Vastaavia ideoita voitte lähettää tämän blogin pitäjälle.

Hiljennä takapenkki

Keväthankien aikaan kymmenettuhannet perheet suuntaavat autonsa nokat kohti pohjoista tai itää. Yhteisen hiihtoloman tai viikonloppuretken tavoitteena on perheenjäsenten hyvinvoinnin edistäminen. Eikö niin?

Yksi hyvinvoinnin lähteistä on hyvinvointia edistävä ruoka. Viikonlopun tai hiihtoloman aikana ihmiset nauttivat hyvästä ruuasta majoituspaikassaan tai mökeillään, tekevät ruokaostoksia paikallisista kaupoista ja ruokailevat ulkona paikallisissa ravintoloissa. Ihanaa. Uusilla seuduilla matkailussa ihaninta on se, että löytää uusia makuelämyksiä ja pääsee nauttimaan paikallisesta ruokakulttuurista. Vaan onnistuuko tämä Suomessa?

Takavuosina eräs huoltamoketju mainosti näkyvästi jotain tämän tapaista: hiljennä takapenkki! Niinpä suomalainen rationaalinen matkaaja lopetti valtateiden ulkopuolella olevien paikallisten kuppiloiden käytön ja turvautuu hirmuisessa kiireessään tyydyttämään sekä etu- että takapenkin tarpeet kaartamalla ei enää autojen vaan ihmisten huollosta rikastuville tankkiasemille. Ja tankkaamista se nykyään totta totisesti on. Bulkkisämpylöitä, lisäainemuffinsseja, pikaruokaa ja energiajuomaa. Näillä eväillä ainakaan meidän perhe ei hiljene, vaan enemminkin volyymit vain nousevat.

Yksikään perheenpää ei vie tietoisesti autoaan huonolle autokorjaamolle, joten miksi ihmeessä perheen kallein aarre eli seuraava sukupolvi viedään ruokahuoltamoon, josta ei löydy terveyttä edistäviä, aidosti paikallisia ja kestävästi tuotettuja herkkuja? Hohoi vanhemmat — takapenkki saattaa hiljetä lopullisesti ennemmin kuin me ellemme keskitä muonitusta terveellisempään ruokaan. Ja elleivät huoltamot näitä pysty tarjoamaan, meillä on edelleen lupa tehdä matkalle mukaan omia eväitä: täytettyjä luomuleipiä, hedelmiä ja luomumehua tai muita juomia. Ainakin meidän perheessä lapset ovat innoissaan valmistellessaan eväänsä matkalle. Suosittelen kokeilemaan.

Luomumatkalla

Jos kuulut ryhmään luomumatkailija ja vihreä kuluttaja, kannattaa suunnata Saksaan. Näin olen todennut jälleen kerran autoillessani Itämeren eteläpuolella talvilomalaisten nauttiessa Suomessa aurinkoisista hiihtokeleistä. Hotellin aamupala pursuaa luomua: tuoremehu, leikkeleet, paikan päällä valmistetut hedelmäsalaatti ja mehukkaat ananasviipaleet, tuorepuuro, aito kananmunista valmistettu munakas, pekoni. Kuppi luomukahvia croissantin ja marmeladin kera. Kaikki luomua.

Päivällä piipahdan IKEAssa ja mitä ihmettä: ravintola tarjoaa vakiolihapulla-annoksen lisäksi luomupastaa lapsille ja lihakääryleitä perunamuusin sekä punakaalilisäkkeen kera. Jälkiruuaksi suklaavaahtoa ja kyytipojaksi luomulimonadia. Swedenshopin IkeaBio–puodista kerään ruokatuliaisia perheelle. Kaikki luomua. Ravintolan luomutarjontaan voin luottaa, sillä kaikki Saksan IKEAt kuuluvat viralliseen luomuvalvontaan. Jopa läheinen Lidl–myymälä houkuttelee asiakkaita luomuostoksille.

Päivällä olen shoppailemassa kaupungilla ja kesken kaiken kaipaan hiukan huikopalaa. Piipahdan lähikaupan näköisen Basic-ruokakauppaan. Puoti tarjoaa pelkkää luomua ja valikoima on uskomaton: ruokaa, juomaa, tekstiilejä ja kosmetiikkaa. Tuliaisiksi nappaan luomukeittokirjan, suklaisia pääsiäispupuja ja balsamicoa. Ja koska kauppareissu venähtää ymmärrettävistä syistä, nautin ennen kassalle suuntaamistani kaupan bistrossa luomukahvit luomuleivoksen kera. Kassalla yllätyn vielä kerran, sillä edellä oleva asiakas pyytää kassaneidiltä askin luomusavukkeita!

Illallisravintolassa paikan omistaja ja samalla keittiömestari kertoo meille huikeiden makunautintojen salaisuuden: kaikki on läheisiltä tiloilta ja suurin osa luomua. Ruokalista muuttuu sesonkien mukaan, joten alkupalaksi meille tarjottiin huikeaa maa-artisokkavaahtoa. Olen vaikuttunut. Ja aamulla minua odottaa uusi luomunautinto, sillä hotellin aamiaistarjoilut vaihtuvat päivittäin.

Merkkiviidakossa

54 % saksalaisista kuluttajista on kiinnostuneita ja valmiita maksamaan enemmän tuotteista, jotka on merkattu kestävän kehityksen leimalla. Ihmiset ovat huolestuneet ilmastonmuutoksesta ja maailman tilasta. Omatunto pitäisi pystyä rauhoittamaan helposti ja nopeasti. Yksinkertaisimmin se onnistuisi, jos tuotteessa olisi vain yksi merkki, jolla pystyisin tunnistamaan kaikkein vihreimmän tuotteen miljoonan samanlaisen bulkkituotteen joukosta. Mutta ollako vai eikö olla? Mistä ihmeestä minä kuluttajana voin ihan oikeasti tietää, mitä merkkien takana tapahtuu ja keneen loppujen lopuksi voin luottaa?

Saksassa Sustainability Conferencessa keskustellaan tällä viikolla kestävyyden osoittamisesta ja sen läpinäkyvyydestä. Alan huippuasiantuntijat pohtivat ja kiistelevät siitä, ovatko yritykset tosissaan kestävän kehityksen edistämisessä vai onko meneillään vuosituhannen ”viherpuhallus”?

Maailmalla on satoja yritysten ja viranomaisten kehittämiä järjestelmiä ja niitä osoittavia merkkejä kestävyyden osoittamiseksi. Suomen pienen pienillä marginaalimarkkinoilla olemme tähän mennessä nähneet vasta muutamia merkkejä. Toisaalta tuskinpa kaikki merkit meille edes ehtivätkään ennen hiipumistaan.

Meillä markkinajohtajina keikkuvat Reilu kauppa ja Sammakkomerkki tukevat kestävää kehitystä sosiaalisen kriteerin näkökulmasta, mutta huomioivatko ne ympäristönsuojelun samalla tavalla kuin maailmanlaajuisesti yhtenevin säädöksin toteutettava luomutuotanto? Joissakin merkeissä kriteerit huomioivat sosiaaliset ja ekologiset ulottuvuudet mutta kulttuuriset näkökulmat saattavat olla aivan hukassa. Siis globaali firma menee viidakkoon ja alistaa paikalliset tuottajat yhteistyökumppaneikseen muuttaen samalla koko perheen, kylän ja maakunnan kulttuurin. Onko tämä kestävää kehitystä?

Suomalaisena kuluttajana olen viimeistään nyt ihan pihalla. Yritän siis pärjätä maalaisjärjellä, vähentää ostamista ja suosia lähi-luomutuotteita. Tai viljellä osan ruuastamme jopa itse. Valitsen luomua jopa tekstiileissä, jalkineissa ja viineissä. Siihen saakka kunnes jonkun merkin edustaja vie minut katsomaan paikan päälle viidakkoon, miten tietyn tuotemerkin tuotanto-olosuhteita valvotaan ja paikalliskulttuuria edistetään. Odotan yhteydenottoa.

Vaan kuinkas sitten kävikään?

Tove Janssonin ensimmäinen suomennettu Muumikirja ilmestyi vuonna 1952. Kirja alkaa sanoin:
On kello viis' kun varhaiseen
kaupasta maitokannuineen
käy kotiin Muumipeikko pien'
On pitkä taival metsätien.

Näin muistelee myös yli seitsenkymppinen äitini ensimmäisiä kouluvuosiaan maalla. Koulumatka taittui kestävyyden näkökulmasta parhaalla mahdollisella tavalla eli jalkaisin tai muulla lihasvoimalla. Maito kulki mukana pullossa ja leivän välissä oli joskus lihaa, ei muuta. Kotimaisia lähipuolukoita ja mustikoita sai syödä niin paljon kuin metsästä niitä jaksoi poimia. Yleisenä haasteena Suomessa oli kuitenkin koululaisten evästys. Lähes 40% suomalaislapsista oli tuohon aikaan aliravittuja.

Tätä epäsuhtaa lähdettiin korjaamaan ainutlaatuisella kouluruokaohjelmalla. Viime syksynä hehkuteltiin mediassa maailmallakin korkeassa kurssissa olevan maksuttoman kouluruokailumme 60-vuotista taivalta. Kouluruokailulle oli sen alkutaipaleelle selkeä tarve ja hyvät perustelut.

Vuosikymmenten saatossa lapset oppivat syömään hyvin, kansanterveys lähti edistymään, kansa oppi syömään salaatteja, marjoja ja jopa ulkomaisia hedelmiä sekä paprikaa. Viime vuosina koulukeittiöt ovat tehneet lapsille tutuksi niin aasialaisen kuin muutkin etniset keittiöt teemaviikkojen aikana. Muumeihin palatakseni: Vaan kuinkas sitten kävikään?

Kouluruokailun ensimmäisten asiakkaiden eli vanhusten ravitsemustila on alkanut heiketä uhkaavasti. Kuntien ruokahuollon alaisuudessa hoidettavien vanhusten ruokapalveluista tehdyissä tutkimuksista on raportoitu jopa aliravitsemustila osalta asiakkaista. Eikö keittolan keitokset maistu vanhuksille vai onko ruoka liian valmiiksi pureskeltua? Mihin menet maailman hienoin kouluruoka?

Päin punaista –maitoa!

Viime viikon lopulla pläjähti uutisista kunnon uutispommi. Olisin toivonut sen jäävän uutisankaksi, vaan saapa nähdä kuinka käy. Suomeen ollaan siis rahtaamassa rakkaasta naapurimaastamme pienen punaisen lehmän maitoa tuoreena! Missä on kaupan ja kyseisen yhtiön vastuu kestävästä kehityksestä?

Kuljettaminen on kuulemma vielä niin halpaa, että rahtaamiskustannusten jälkeenkin sveamamman maassa tuotetun maidon hinta tullee olemaan kuluttajalle sinivalkoista maitoa edullisempi. Kyseisten firmojen talousosastot julkaisevat hienoja yhteiskuntavastuun raportteja, vaan onpa kirjailijoilta tainnut unohtua toinen puoli totuutta eli suomalaisen maitoketjun alkupää.

Kaikki alalla toimivat tietävät, että a) Suomessa on riittävästi maitoa oman maamme kulutukseen nähden b) suomalainen maito on tunnetusti huippulaatua ja c) vaikka suomalaisten maidontuottajien määrä vähenee vuosi vuodelta, jäljelle jäävien osaaminen on huippuluokkaa ja d) tuottajien sitoutuminen sekä suomalaisen kuluttajan, eläinten että ympäristön hyvinvoinnin edistämiseen on ainutlaatuista maailmassa. Summa summarum: maidontuotannon tulisi maassamme edelleen jatkua, mutta tuottajien tulee saada työstään reilu korvaus. On ryhtiliikkeen aika!

Missä ja kenen päätöksellä yhdestä ruokavaliomme perustuotteesta eli maidosta on tehty sellainen bulkkituote, että sen erilaistamiseksi ulkomaisista kilpailijoista ainoaksi kilpailukeinoksi on jäämässä hinta. Miksi suomalaista maitoa ei ole brändätty? Ulottuvuuksia kyllä riittäisi, mutta missä ovat puolestapuhujat?

Maitokaupan valuminen ulkomaisten ketjujen ja tuonnin varaan on vasta alkusoittoa. Seuraava kaupan siirto on yhä halvempien maitoerien rahtaaminen tosi kaukaa ja olosuhteista, joissa luku- ja kirjoitustaito ei kuulu tuottajien perusosaamiseen. Välittäjien tai jalostajien etiikasta puhumattakaan. Kun ensimmäinen melamiini- tai joku muu skandaali kyykyttää suomalaisen maidonjuojan, vaihtoehtoisia selviytymisstrategioita ei enää ehditä tekemään. Nyt on aika toimia suomalaisen lähimaidontuottajan puolesta. En halua nähdä pelkkää punaista maitohyllyssä!